Etelä-Savo luontokuvaajan silmin – läheltä löytyvä Järvi-Suomi
Kun alan suunnitella kuvausretkeä, ajatus karkaa helposti kauas. Pohjoisen tunturit, itärajan petopaikat, Koli, Kuusamon kosket. Kaikki hienoja alueita, ja syystä suosittuja. Mutta vuosien varrella olen huomannut, että lähellä oleva luonto jää helposti katsomatta. Se on vähän sama ilmiö kuin kotikaupungin museossa: sinne ei tule mentyä, koska sinnehän ehtii aina.
Etelä-Savo on tällainen alue. Se ei tyrkytä itseään kuvaajalle, eikä sieltä löydy yhtä kuuluisaa maisemaa, jonka kaikki tunnistavat. Mutta kun täällä liikkuu kameran kanssa tarpeeksi hitaasti ja tarpeeksi monta kertaa, kuvattavaa alkaa löytyä ihan eri tavalla kuin ensivilkaisulla uskoisi. Ei vain isoista näkymistä, vaan hiljaisilta rannoilta, kylänraiteilta, metsäteiltä, soiden reunoilta ja järvien alati vaihtuvasta valosta.
Hyvä kuvauspaikka paljastuu harvoin ensimmäisellä käynnillä. Tärkeämpää kuin se, miltä paikka näyttää, on se, mitä siellä voi tapahtua. Mihin aikaan valo osuu oikeaan kohtaan? Missä linnut liikkuvat? Miltä sama ranta näyttää ensilumen jälkeen? Näihin kysymyksiin ei saa vastausta yhdellä pysähdyksellä. Paikka pitää oppia tuntemaan, ja se vaatii palaamista.
Vesi on täällä pääosassa
Saimaa on alueen tunnetuin vesistö, mutta kuvaajan kartalla sen rinnalla pitäisi olla myös Puula ja Kyyvesi. Molemmat ovat laajoja ja monimuotoisia järvialueita: selkävesiä, lahtia, saaria, rantametsiä, kaislikoita ja hiljaisia poukamia. Järvimaisema ei pysy hetkeäkään samana. Kun tuuli kääntyy tai sumu nousee, tuttu paikka on heti erilainen ja kokemuksena uusi.
Neitvuorelta Saimaa avautuu laajana kokonaisuutena, saarten ja järvenselkien mosaiikkina. Sieltä katsottuna ymmärtää, miksi tätä seutua kutsutaan Järvi-Suomeksi. Läsäkoskella tunnelma on aivan toinen: virtaava vesi, kuohut, kivet ja rantapuusto tuovat kuvaan liikettä ja ääntä. Pihlajavedellä Saimaa näyttäytyy jylhempänä saaristona, jossa salmet ja kallioiset rannat tekevät maisemasta vaikuttavampaa vesiluontoa kuin monin paikoin muualla.
Punkaharju on klassikko, ja juuri siksi moni ohittaa sen – ajattelee nähneensä sen jo. Kannattaa silti pysähtyä. Aamuvalo, iltasumu ja kapean harjun ikiaikainen tunnelma tarjoavat paljon muutakin kuin sen tutun postikorttinäkymän. Koloveden ja Linnansaaren suunnalla maisema muuttuu hiljaiseksi vesierämaaksi. Kallioiset rannat, veden heijastukset, vanhat männyt
– ja hiljaisuus, jonka kokee vesiltä käsin eri tavalla kuin rannalta.
Kanootista ja pyörän satulasta näkee enemmän
Etelä-Savon vesiluontoa ei kannata katsoa vain autosta ja tutuilta näköalapaikoilta. Kanootti tai kajakki vie kuvaajan vedenpinnan tasolle, ja siellä maisema muuttuu. Rannat nousevat lähemmäs, linnut asettuvat samaan tilaan ja pienet yksityiskohdat alkavat erottua. Mutkan takana voi odottaa sumuinen suvanto, majavan jäljet tai rantatörmään osuva valo, j
ota ei rannalta koskaan näkisi.
Pyörä tekee saman maalla. Se hidastaa kulkemisen juuri sopivaksi. Autolla ohittaa huomaamattaan kymmeniä paikkoja, joissa olisi kannattanut pysähtyä: pienen sillan, rantatien, vanhan ladon, peltoaukean reunan. Kokemukseni mukaan kiinnostavimmat kuvat löytyvät usein juuri sieltä, minne ei ollut tarkoitus pysähtyä. Ja pyöräillessä kuulee luonnon äänet
– sen huomaa vasta, kun moottorin hurina puuttuu.
Perinnemaisemat ja soiden paluu
Kylänraitit, vanhat ladot, kiviaidat, niityt ja pihapuut ovat Etelä-Savossa oma kokonaisuutensa. Ne kertovat tarinoita luonnon ja ihmisen pitkän rinnakkaiselon jäljistä – ja tarjoavat samalla tärkeitä elinympäristöjä linnuille, hyönteisille ja kasveille. Niiden kerrokset huomaa vasta, kun oikeasti pysähtyy katsomaan.
Pieksämäen, Haukivuoren ja Juvan suunnalla näkyy toinen kiinnostava asia: soiden ja kosteikkojen muutos. Monia soita ojitettiin aikanaan metsätalouden ja turvetuotannon tarpeisiin, ja nyt osaa niistä palautetaan takaisin kosteikoiksi ja luonnontilaisemmiksi soiksi. Kuvaajalle tällaiset paikat ovat kiinnostavia juuri muutoksen takia. Ennallistuva suo voi näyttää ensimmäisinä vuosina karulta, jopa rumalta. Mutta kun vesi palaa maisemaan, linnusto ja koko paikan luonne alkavat vähitellen muuttua. Näitä alueita kannattaa seurata vuosien mittaan, ei kuvata kerran ja unohtaa.
Vuodenajat tekevät alueesta sen mikä se on
Keväällä huomio kiinnittyy sulapaikkoihin, kosteikoihin ja muuton liikkeeseen. Kesällä järviluonto avautuu kokonaan: kuikat, kaakkurit, laulujoutsenet, kalasääski, valoisat yöt ja lähikuvauksen loputtomat aiheet. Syksyllä usva nousee järviltä, värit heijastuvat veteen ja rannat hiljenevät omalla tavallaan. Talvella jää, lumi, kuura ja vähäinen valo tekevät tutustakin paikasta taas uuden. Sama ranta tarjoaa lukemattomia kuvauspaikkoja koko vuodenkierron ajan.
Lopuksi
Etelä-Savon ei tarvitse yrittää olla uusi Kuusamo tai uusi Koli. Sen vahvuus on toisaalla: se on lähellä, se on rauhallinen, ja moni ainutlaatuinen kuvauspaikka tuntuu edelleen löytämättömältä. Kuvaajan kannalta merkitystä on myös arkisilla asioilla – majoituksella, taukopaikoilla, toimivilla reiteillä ja paikallistuntemuksella. Yksin liikkuva kuvaaja hakee usein hiljaisuutta ja omaa rytmiä. Pieni kuvausryhmä kaipaa lisäksi seuraa, jonka kanssa käydä päivän havainnot läpi – ihmisiä, jotka ymmärtävät, miksi valon suunta tai lintujen liike merkitsee niin paljon.
Etelä-Savo kutsuu hiljaisemmin kuin Suomen tunnetuimmat kuvausalueet. Ehkä juuri siksi sen äärelle kannattaa pysähtyä. Kun kameran kanssa liikkuu tarpeeksi hitaasti, huomaa, etteivät kuvausaiheet lopu maiseman reunaan. Ne löytyvät valosta, säästä, äänistä, veden liikkeestä ja siitä hetkestä, jolloin tuttu paikka alkaa näyttää uudelta.
